Maan hallitus – ja huomioni mukaan erityisesti perussuomalaiset ministerit – ovat selittämässä meillä nyt toteutuvan sote-uudistuksen vaikeuksia ja rahan riittämättömyyttä sillä, että kyseessä on nykyistä hallitusta edeltäneen Sanna Marinin hallituksen ”lapsi”, johon jäi pahoja rakennevikoja. Sen sijaan, että arvostellaan edellistä hallitusta, on aiheellista tarkastella ”lapsen” sukupuuta pitemmälle.
Olin työssäni mukana sote-uudistuksen eri kehitysvaiheiden suunnittelussa jo vuodesta 2009 lähtien. Yleinen tahto ja muutoksen suunta oli yhteisesti selvä: haluttiin siirtyä pois liian hienorakenteisesta yksittäisiin kuntiin pohjautuvasta perusteesta kohti kuntia suurempia yksiköitä. Pienet kunnat olivat liian haavoittuvia kantamaan omilla hartioillaan korkeita terveydenhuollon kustannuksia. Suuremmista yksiköistä hahmoteltiin mitä erilaisimpia karttavaihtoehtoja. Olin mukana työryhmässä, jossa maan kuntia, seutukuntia ja näissä olevia palvelurakenteita tutkien tultiin hahmotelmaan noin 40-50 keskuksesta, jotka olisivat vastanneet ainakin terveydenhuollosta ja vaativista sosiaalipalveluista. Kartta näytti lupaavalta, mutta kun ryhdyttiin asettelemaan nuppineuloja erikoissairaanhoidon sairaaloiden paikkakunnille, heräsi vastarinta. Vain noin puolet keskuksista olisi saanut keskussairaalatasoisen sairaalan alueelleen.
Seuraavaksi suunniteltiin jo edellä esitettyä harvalukuisempia yksiköitä. Sipilän hallitus – kokoomus, keskusta ja perussuomalaiset – sai lopulta leivotuksi eduskuntaan asti päätyneen ehdotuksen 2010-luvun lopulla. Siinä keskusta olisi saanut toivomansa mukaan 18 aluetta ja kokoomus taas tavoittelemansa valinnanvapauden julkisen sektorin ja yksityisten yritysten palvelujen välillä. Valinnanvapauteen sisältyneiden epävarmuuksien vuoksi esitys kuitenkin kaatui eduskunnassa.
Marinin hallitus jatkoi korjaten vuorostaan kaatunutta esitystä poistamalla ehdotetun kaltaisen valinnanvapauden. Aluehallinnolle jäi oikeus ja mahdollisuus hankkia palveluja yksityisiltä palveluntuottajilta ostopalveluina tai palvelusetelillä. Muilta osin ratkaisu ei ollut kovin erilainen Sipilän hallituksen esitykseen verrattuna.
Koko ajan taustalla on ollut kansainvälisesti vahvaksi ohjailun välineeksi haluttu menettely, jota kutsutaan hienolla nimellä prospektiiviseksi rahoitukseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että terveyspalvelujen käyttöön osoitetaan laskennallisin perustein kiinteät etukäteisbudjetit. Tällaisen menettelyn hyödyt kustannusten kasvun hillitsemisessä ja myös palvelujen ohjaamisessa tärkeimpiin tarpeisiin oli moneen kertaan todettu.
Kun nyt kiistellään siitä, onko nyt todettavien ongelmien syynä rahoitusmalli vai edellinen hallitus, syyt ovat paljon varhaisemmat, syvemmät ja kyllä myös vahvasti perustellut. Nyt käynnissä oleva ärtynyt keskustelu diagnooseilla vaikuttamisesta on yliampuvaa. Jos tutustuu alueille osoitettavien varojen monimukaiseen laskentakaavaan, joutuu toteamaan, että rahoitus perustuu asukkaiden määriin eri ikäryhmissä. Kaikkein raskaimmilla pitkäaikaisdiagnooseilla on jonkin verran vaikutusta, mutta nuha- ja ihottumadiagnooseilla ei.
Simo Kokko, dosentti, erikoislääkäri, SDP
Simo Kokko kirjoitti aiheesta myös Savon Sanomissa.