Nuorten mielenterveyskriisistä puhutaan usein vain hoitojonoina ja resurssipulana.
Nuorisopsykiatrian ammattilaisena tiedän, että jonojen lyhentäminen on välttämätöntä, mutta se on vain puoli totuutta. Meidän on kysyttävä: mitä tapahtuu niille tunneille, kun nuori ei ole vastaanotolla?
Työssäni nuorisopsykiatrian poliklinikalla näen päivittäin hienoja nuoria, jotka kärsivät merkityksellisyyden puutteesta ja yksinäisyydestä. Klinikan seinät tarjoavat ammatillista apua, mutta ne eivät tarjoa yhteisöä. Siksi olen vienyt toiminnan sinne, missä elämä tapahtuu: metsäpoluille ja nuotioiden ääreen.
Luonto on maailman halvin terapiatila.
Kun kävelen nuorten kanssa metsässä, jotain muuttuu. Kasvokkain istumisen sijaan kuljemme rinnakkain. Luonto rauhoittaa hermostoa tavalla, johon lääke tai pelkkä puhe ei aina pysty. Metsäkävelyillä ei tarvita diagnooseja, siellä tarvitaan läsnäoloa.
Kuntapolitiikassa meidän on ymmärrettävä, että jokainen metsäpolku, lähiluonnon säästetty kaistale ja maksuton harrastusmahdollisuus on ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Jos säästämme nuorten matalan kynnyksen kohtaamispaikoista, maksamme laskun myöhemmin kalliina erikoissairaanhoidon palveluina.
Yhteisöllisyys on paras turvaverkko.
Neljännen sektorin vapaaehtoistyö – kuten yhteisölliset kävelyt ja harrastusryhmät – ei ole vain puuhastelua. Se on turvaverkkoa, joka estää putoamisen. Poliittisessa päätöksenteossa on tuettava rakenteita, jotka mahdollistavat tällaisen vapaaehtoisuuden: helpompaa tilojen käyttöä, tukea järjestöille ja ennen kaikkea asennetta, jossa yhteisöllisyys nähdään kunnan strategisena voimavarana.
Meidän on siirryttävä ”hoidon antamisesta” ”elämän mahdollistamiseen”. Se vaatii meiltä päättäjiltä rohkeutta nähdä ihminen muunakin kuin potilaana tai tilastona. Se vaatii läsnäoloa – niin valtuustoissa, poliklinikoilla kuin puistonpenkeilläkin.
Juuso Niiranen
Hyvinvoinnin edistämisen lautakunnan jäsen
Lue myös Juuson kirjoitus Savon-Sanomissa